Milloin meistä tuli näin pinnallisia?
Milloin peiliin katsominen alkoi tuntua tehtävältä?
Milloin minäkin alan katsomaan itseäni niin kriittisesti, että ravaan kaiken
vapaa-aikani salilla ja kiinnitän itseinhoni tai itseni rakastamisen peilikuvaani?
Toivottavasti en koskaan.
Olenhan minäkin pinnallinen ihminen. Olemmehan me kaikki. Myönnän katsovani ihmisten
kuvia ja ohittavani ihmisen heti, jos ulkonäössä yhtään mikään ei miellytä minua.
Mutta myönnän myös, että minulle tulee siitä paskamainen olo ihmisenä. Ainakin hetkeksi.
Eihän ulkonäöllä ole mitään merkitystä? Ei. Mutta kun et tiedä ihmisestä mitään muuta kuin sen, siitä tuleekin todella tärkeä asia.
Oletko koskaan huomannut, kuinka ihmisestä tulee kauniimpi kun tiedät hänestä enemmän? Kun sinulle esimerkiksi valkenee, että hän on todella taitava jossakin asiassa mitä hän tekee...vaikkapa hyvä piirtämään tai kirjoittamaan? Yhtäkkiä ihminen, joka aiemmin ei näyttänyt sinun silmissäsi miltään, vaikuttaakin nyt yhtäkkisen viehättävältä? Näin käy minulle todella usein.
Ja samoin minulle käy myös niin, että ihminen, joka aiemmin oli mielestäni todella komea/kaunis onkin yhtäkkiä todella ruma. Ja miksi? Koska hänen luonteensa on todella inhoittava. Varsinkin itsekkäät ja itseään täynnä olevat ihmiset muuttuvat hetkessä rupikonniksi.
Yhteenvetona voikin todeta, että ihminen on vain pintaa, kunnes sillä pinnalla on sisältöä.
Ja sitähän ei saa salilta, ei purkista, eikä rahallakaan. Kun se tärkein on kunnossa, kaikki muukin varmasti loksahtaa kohdilleen.
Ainakin sille oikealla ihmiselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti