Uusi suunta! Oikeesti?

Mäpäs aattelin nyt lopettaa tällä blogilla stressaamisen ja käyttää tätä just sellasena kuin tän mulle oli aluksi tarkoitus ollakkin. Avautumis-alusta. Jätelava kaikille mun ajatuksille, päiväkirja, viimeinen askel hulluuteen tai paranemiseen. Uusi askel, mutta ei uusi blogin nimi. Ei must koskaan tuliskaan ämmää, joka tietää muodist jotain, tai jaksaa sisustaa, tai tekee muutakaan hillittyy tai sen suuremmin suunniteltua. Entäs jos mä tyytysin olee vaan Katja. Ja mähän tykkään avautuu myös facebookissa, mutta se on vaan pieni osa mitä täs päässä liikkuu. Liitetään nyt siis status tähän ja sit höpötellään jonni juotavaa paskaa ihan vaan omaksi iloksi. Eihän ketään kuitenkaan kiinnosta :D Nykyaikana kaikki on vaan olemassa ihan omaksi ilokseen. 

PS. Kaikki fontit vituttaa mua. No mut nyt mennään.

Hei mää tein sen. Ja olihan se hemmetin hyvä juttu. Meitä pelotti ehk vähän astua sisään parin kuukauden tauon jälkeen mut perkele olihan se sen arvosta.
Varsinkin näin hyvässä seurassa.

Mutta:

Mikä juttu tää on, että nykyään mikään ei riitä? Jos mimmi on iha ok kunnossa jo muutenkin, miksi sen pitää pumppaa ittensä
hirviöksi, jolla on kauheet muskelit? Mulle riittäs, että olisin normaalipainoinen. Vai riittäiskö sittenkään. Nouseekohan
treenaaminenkin päähän? Tulisko siitä mulle vaan uus riippuvuus, niinku bishestä. Noh, jos noista kahdesta pitäs valita,
niin valitsen tietenkin tän treenaamisen. Ja mä en nyt sano, etten arvosta ja ihaile hyväkuntoisia naisia niinkuin miehiäkin, mutta
kun se menee liian pitkälle alkaa pakostakin miettimään, että missä vika? Kun ihminen ei voi enää elää normaalia elämää vaan miettii
koko elämänsä liikunnan ja ruokavalion kautta. Siihen mä en pysty. Se on surullista.

Onko muuten kukaan muu huomannu, et treenaaminen alkaa panettamaan?
Mikä lienee se sisäreisilaite onkaan, mutta huh huh. Onneksi painostus laitteiden desinfioimiseen käytön jälkeen on suuri.
Aika hienoo. Ihan tänki takia vois käydä salilla. :D

Noh, inhottavinta kuitenkin elämässä on ehkä tää ajatusmalli, että mun pitäs olla hoikempi, parempi, kauniimpi jne saavuttaakseni ne tietyt jutut.
Niinku saavani sen unelmamiehen, uskaltakseni kuvata youtube-videon missä laulan (koska eihän nyt voi kun näyttää läskiltä sialta,
iha sama vaikka laulaiskin perkeleen hyvin siinä videolla, eihän tuolta voi näyttää?), tai käyttäekseni tietynlaisia shortseja. Tää
mua ärsyttää itessäni.


Että näinä hetkinä tuntuu, että maailma vaan valuu pois. Kun ei vaan nyt pysty, mutta sit pystyy kun olisin kauniimpi. Mähän oon kaunis just nyt.


Ja enhän mä osannu arvostaa itteeni menneisyydessäkään. Nyt kun katsoo vanhoja kuvia itestään miettii vaan, että hitto kun toi tyttö ois voinu vaan olla onnellinen siitä mitä se on, mutta ei, se tuhlas aikaansa miettien, että voikun mä olisin siistimpi, parempi ja suositumpi.

Voihan hele. Tuollasia ajatuksia tuskin mikään salitreeni korjaa.

Tässä mä oon. Ja mähän oon ihan hyvä. Just nyt.