Alakuloinen onni.

 Now playing: Garbage - Cup of Coffee

Multa kysytään monesti, miksi mä oon niin masentuneen oloinen. Miksi mä kirjoitan niin alakulosia statuksia facebookkiin ja miksi mä teen niin surullista musiikkia? Olenko mä masentunut? Mä oon kirjoittanut tästä aiheesta vissiin ennenkin, joten en halua toistaa itseäni. Kuten silloinkin totesin, en ole  En nyt, en ole ollut pitkään aikaan. (Ja minä tunnistan masennuksen. Minä olen ollut masentunut vakavasti, joten en jauha paskaa.) Jos minut tapaa, ja ennenkaikkea muhun tutustuu huomaa, että mä pursuan sellaista elämän iloa, että se vuotaa minusta oikein ylitse. Kunnon ADHD tapaus. Mutta, sitten on se toinen puoli. Mutta se ei ole masennusta. Se on jotain mistä en itsekkään ole täysin päässyt perille. Se on jotain mikä minussa on ollut aina, lapsesta asti, niinkauan kuin muistan.

Lapsena keksin ehkä fiksuimman selityksen tälle alakuloisuudelleni, joka minuun aika ajoin iskee. Kirjoitin sen jopa ala-asteen aikaiseen päiväkirjaani, etten vahingossakaan unohtaisi. Minulla on vanha sielu. Sielu, joka on matkannut pitkän matkan, sielu, joka on kärsinyt monta menetystä, surua ja tuskaa. Sielu, joka halusi elää uudelleen. Jo nuorena, kun mikään ei ollut hätänä, minä saatoin itkeä huoneessani ja olla äärimmäisen ahdistunut. Ilman mitään syytä. Suru vaan pursusi minusta. Ja minä itkin sen pois hämmentyneenä.

Jos ei usko sieluun tai muuhunkaan henkiseen voisi kai vaan sanoa, että minä olen äärimmäisen herkkä ihminen. Herkkä mutta älä luule väärin olen myös äärettömän vahva. Ehkä joskus kovakin. En vaan halua tuoda herkkää puoltani esiin. Se sinun täytyy huomata itse. Toisinaan, kun koitan oikein kovistella, minusta tuntuu, että sen huomaa helpoiten.

Miksi minun pitäisi hävetä? Kuuntelen tätä kappaletta ja melkein itken. Näen kohtauksen televisiossa ja itken. Joku sanoo minulle kauniisti ja liikutun niin, että saan kylmiä väreitä. Mitä sitten? Minä olen tälläinen. Minä. Minä, joka kirjoitan mieluummin biisejä, missä puran tuntojani. Tai en tiedä mieluummin, jostain syystä niitä vaan tulee luonnostaan. Se ei tarkoita, ettenkö rakastaisi laulaa iloisia kappaleita tai haluaisi kirjoittaa niitä. Ja kirjoitankin. Mutta jos 9/10 kirjoittamastani kappaleesta on syvällisiä ja ehkä hieman surusävyisiä niin niitä nyt tulee vaan julkaistua enemmän. Minä, joka haaveilen vieläkin, että osaisin lentää. 

Olen niin kiinni ja kytköksissä tunteisiini, etten pysty sivuuttamaan yhtäkään niistä. Voisi kai sanoa, että en osaa hallita niitä. Jos olen vihainen, olen todella vihainen. Jos olen iloinen, olen todella iloinen ja kun olen surullinen, koko maailmani kaatuu.

Alan pikkuhiljaa tuntemaan itseni ja tiedän, että tuntemukseni menevät ohi, jos vaan annan niille tilaa hengittää. Ja tietenkin auttaa tieto siitä, että minulla on turvaverkkoni, joka tietää kuinka syviin vesiin joskus sukellan.